lauantai 19. toukokuuta 2012

"Nyt elämässäsi on sitten viimein mies."

Niin, nyt elämääni on sitten viimein tullut mies. Ei tosin sellainen kuten kaikki tuttavani olisivat toivoneet...mutta minä olen toivonut. Koiranpentu! Kuinka suloista ja kuinka säälittävää minun kannaltani (vai mitä?!).
Olen jo kauan aikoinut hankkia koiran ja nyt sen sitten tein. Ehkä se tuo elämääni hieman pysyvyyttä... tuntuu hyvältä kun kotona on pitkän työpäivän jälkeen joku joka odottaa. Joku joka on oikeasti iloinen näkemisestäni, iloinen siitä kun puhelen ja hellin, iloinen siitä että olen vain siinä.

Niin, onhan se melko säälittävää...kaiketi....
Olen kuitenkin iloinen päätöksestäni.
Tietenkään koira ei korvaa toista ihmistä, kyllähän minä nyt sen tiedän!
Eikä se ole tarkoituksenikaan.

"Nyt sinä olet sitten kiinni siinä pennussa etkä pääse kulkemaan. Miten sinä nyt sitten sen miehen löydät?!!"
- Ystävät osaavat joskus olla todella kannustavia, vai mitä?

Miksi minulla pitäisi olla mies jos olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni sellaisena kuin se juuri nyt on?
Miksi kaikkien meidän pitäisi pariutua nuorena ja hankkia äkkiä asuntolaina ja lapsia?
  Asuntolainan saa kyllä yksinkin, lapsiin en ole vielä valmis...se on sitten tulevaisuudessa sellainen asia jonka haluan tehdä toisen ihmisen kanssa, kun rinnallani on "se oikea" mies.

Juuri tällä hetkellä olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni.
Minulla on työ josta nautin.
Ystäviä joiden kanssa puhua ja nauraa, parantaa maailmaa.
Perhe jota raskastan ja jolta saan suunnattomasti tukea elämässäni.
Ja nyt koira, joka odottaa kirjoituspöytäni vieressä uteliaasti työskentelyäni katsellen.

Vaikka elämääni mahtuisikin vielä paljon, se kaikki tulee sitten ajallaan.
Vielä on ainakin täyttämättä se elämänkumppanin paikka, miehen paikka on avoinna.
Mutta kuten jo sanoin, se tulee sitten ajallaan.

~Ninni

maanantai 7. toukokuuta 2012

Niin...onhan se mukavaa nähdä taas sinuakin... -___-

"Sinäkin vain kuljet kuulokkeet korvilla, etkä ollenkaan katso ympärillesi!! Maailma on täynnä miehiä!!"

"Niin joo, onhan se..."

"Mikset ole yhtään kiinnostunu siitä mitä ympärilläsi tapahtuu?! Mikset ollenkaan katso ympärillesi? SE OIKEA voi koskavain kävellä sinua vastaan ja kävelee ohitsesi jos et pysy valppaana!!"

"No kävelkööt uudelleen vastaan...tai tönäiskööt ohi mennessään. Täällä on niin pienet piirit, että kyllä täällä törmää ihmiseen uudelleen jos vain haluaa...ja vaikka ei haluaisikaan..."

"Ei se nyt ole tässä se asian ydin!! Sinun pitäis olla jo perheellinen!! Sinulla pitäis olla jo mies ja kaks lasta!!"

"Eihän itselläsikään ole!!"

"Onhan minulla mies...ja nyt puhutaanki sinusta!! Mie en halua, että sie jäät yksin! Sussa on potenttiaalia vaikka mihin!! Vaimomatskua!!"

"No joo joo..."



~Ninni

lauantai 5. toukokuuta 2012

Vappendaalia!!

Niin, onhan se taas Vappu! Taas yksi juhla jota juhlitaan juomalla. Haalareihin ja erilaisiin naamiais-vaatteisiin sonnustautuneet ihmiset ilmaantuvat koloistaan juhlimaan ja ns. viini virtaa. Kaikilla on mukavaa, kaikki juovat...tai melkein kaikki. Meitä poikkeuksiakin nähkääs on.

Niin, yritän siis sanoa että olin vapun täysin vesi selvä. Kyllä. Aivan kuten jokaisen muunkin juhlan tänä vuonna ja sitä edellisenä vuonna. Minulla ei ole mitään alkoholia tai sen käyttäjiä vastaan, ei todellakaan. Alkoholihan on sellaista kummallista "taikalientä" joka saa tuollaisen hieman jäykemmänkin Suomalais-miehen rentoutumaan, heittämään panssarin metsäkolonsa uumeniin ja jopa uskaltautumaan puhumaan.
   Olenhan minäkin alkoholia käyttänyt jonkin verran, mutta olen vain todennut ettei se ole minun juttuni. Minusta vaatii paljon enemmän rohkeutta ja "munaa" olla selvänä baarissa ja oikeasti nauttia vain siitä tunnelmasta. Selvänä ollessa sitä huomaa moniakin asioita joita ei ehkä umpitunneli-humalassa välttämättä huomaisi (tai mistä minä tiedän,ei ole kokemusta sellaisesta), kuten ihmisten eleet ja fiilikset pystyy helpommin lukemaan, katseet ja niiden merkitykset, jne jne...

Kuten jo aijemmin sanoin, minulla ei ole mitään alkoholin käyttäjiä vastaan: sehän on arkipäivää meillä Suomessa. Hyväksyn alkoholin käytön MUTTA vain jos se pysyy kohtuu käyttämisenä! Onhan se helppoa vetää pää täyteen ja ottaa kunnon koomat ettei elämä vain olisi niin ankeaa ja murheet painaisi päälle, vaan minullapa on sellaiseen pieni valitettava uutinen: murheet osaavat uida. Niillä (murheilla) onkin sellainen kumirengas joka pitää ne pinnalla, pitää ne hengissä kun ihminen juo ja kun juominen lopetetaan, murheet ovatkin siinä taas onnellisesti nenän edessä. Sopivasti käsittelyä odottamassa ja muutenkin huonovointiselle ihmiselle muistuttamassa miten hienoa se on se krapula.

Mutta joo....
Tämä Vappu oli minusta todella mukava. Vietin sen erään ystäväni...voisin jopa sanoa, että parhaan ystäväni kanssa. Alkuillasta paransimme maailmaa ystäväni luona, puhuimme asioista maan ja taivaan välillä, niin ilot kuin surutkin. Sen jälkeen kummallakaan ei oikein ollut minkäänlaista intoa enää lähteä, mutta onneksi lähdimme! Väkeä oli paljon joka paikassa, mutta kaikki olivat niin hyvällä mielellä, että se oli todella tarttuvaa.
   Itse en yleensä oli kovinkaan hyväntuulinen...tai en ainakaan ratkea liitoksistani kun olemme baarissa ja tänäkin iltana minulla oli olo, että olen varmasti ainoa selvä ihminen koko pitäjässä, mutta eipä tuota tainnut kukaan juuri huomata niin tarttuvaa kaikkien ilo oli. Minä tanssin, nauroin ja lauloin...niitä en kovin usein tee kaikkea kerralla yhden baari reissun aikana.
   Jotenkin minusta tuntuu, että miehetkin lähestyivät minua illan aikana...sitä ei yleensä tapahdu. Johtuiko se sitten vapun tuomasta ilosta ja siitä että kaikki olivat niin hyvällä tuulella ja avoimia, tai sitten siitä että itse käyttäydyin erillätavalla ja pystyi/uskalsin heittäytyä sen kummempia miettimättä? Sitä en osaa sanoa, tuskin kukaan osaa, mutta huomio tuntui pitkästä aikaa oikein tervetulleelta ja mukavalta, kiitos siitä.
   Ilta meni muuten oikein mainiosti, mutta nyt yö jonka olen ystäväni asunnolla ollut...se on ollut hieman kurjempi...tavallaan. Minä joka yleensä nukun mitä mieluiten oikein pitkään (herään vapaalla joskus klo. 12 jälkeen), en ole tänä yönä saanut nukuttua silmäystäkään. Joko olen todella herkkäuninen tai jotain, mutta en vain saanut unta. Jääkaappi piti yön yli mitä omituisinta kolinaa ja melskettä, kello raksuttaa kovaäänisesti ja kun viimein olisin nukahtanu: aurinko nousi ja valaisi koko huoneen. En voi muutakuin nauraa koko asialle! Vaan eipä tuo mitään, ystäväni nukkuu vielä toisessa huoneessa joten minulla on rutkasti aikaa yrittää keksiä itselleni tekemistä...voisin keittää vaikkapa kupillisen kahvia ja kerrankin vain nauttia tästä ihanasta auringon paisteessta, nukkuahan ehtii taas ensi yönäkin.

Minusta vappu on ihana juhla!! Vaikka Suomalaiset käyttävät siinä alkoholia...joskus jopa liikaakin, kuuluu siihen niin paljon muutakin! Kaikki ne värit, ilmapallot, serppentiinit, naamiais-asut, iloinen mieli ja hyväntuulisuus ihmisten välillä...se kaikki tekee vapusta ihanan ja aivan loistavan juhlan!! Unohtamatta tietenkään munkkia ja simaa!!! Ja kyllä, simassa kuuluu olla rusinoita, ei se muuten oikeaa simaa ole!!

Top5 Huvittavimpia ja hymyn korviin vieviä naamiais-asuja tänä vappuna olivat:
1.) Jeesus
2.) Elvis (nainen)
3.) Venäjän armeija vaatteisiin sonnustautunut mies
4.) Jack Sparrow (ja hänen apina miehistönsä)
5.) Herra Mesikämmen Nalle.

Ihanaa vappua ihmiset!!

~Ninni

Ystäviä...?

Voivatko mies ja nainen olla vain ystäviä? Monet ovat kysyneet tätä, mutta onko kukaan siihen sitten lopullista vastausta löytänyt?

Monet ovat sitä mieltä,ettei se pidemmän päälle onnistu sillä mukaan tulee ennemmin tai myöhemmin: seksi tai vahvemmat tunteet toista kohtaan.

Miten sitten opiskellessa? Opiskelu aikana ystävät ovat tasaisesti yleensä niin miehiä kuin naisiakin, riippuen tietysti siitä mitä opiskelee. Itse en ole ystäviini sen kummempaa vetoa tuntenut missään vaiheessa. Olisi suuri muutos alkaa muuttaa ystävyydestä jotain suurempaa, sellainen harppaus tuntuisi pelottavalta. Toisaalta ystävä tuntisi sinut jo sellaisena kuin olet ja olisi valmis hyväksymään sinut sellaisena, mutta mitä jos suhde ei toimikkaan? Mitä jos tuon askeleen takia lopulta vain menetät tärkeän ja rakkaan ihmisen elämästäsi, hyvän ystäväsi?

Joku on joskus sanonut, että ystävyydestä kasvava rakkaus kestää pidempään eikä kuihdu niin helposti. Onko se sitten näin?

Uskon, että mies ja nainen voivat olla ystäviä ilman sen suurempaa ongelmaa. Tietysti jos toinen osapuoli tulkitsee jotain väärin ja olettaa, että toinen onkin halukas johonkin muuhun, voi syntyä ongelma. Tälläinen ongelma on kuitenkin helppo käydä keskustellen läpi, onhan ystävälle helppo asiasta puhua.

Mitä jos ystävästä tahtoisikin jotain enemmän? Olisiko suhde todella sen jälkeen kestävämpi ja vahvempi kun toinen on jo ennestään niin tuttu? Toisaalta ajatus siitä, että ystävyydestä syntyisi jotain suurempaa on tavallaan turvallinen ajatus. Ystävä on ollut osa elämääsi ehkä jo pidemmän aikaa, nähnyt elämäsi hyvät ja huonot hetket, nähnyt millainen olet ja osaat olla. Niin, ajatus siitä että ystävyydestä syntyisi jotain suurempaa, se tuntuu tutulta ja turvalliselta.

Millainen suhde sitten olisi ystävän kanssa? Syntyisikö ystävän kanssa toisellainen ymmärrys ja käyttäytymis malli kuin mitä se oli aijemmin? Eikö suhde tällöin muokkaa paria niin, etteivät he enää ole samallaisia kuin ystävinä? Kun arki muokkaa ihmisen ja saa tämän näyttämään erilaiselta, toisenlaiselta kuin ystävyys syhteessa, kestääkö parisuhde silti?
   Uskon, että suhde voi kestää sen, haluan uskoa niin. Jos ystävyys on kestänyt vuosia, ei kovin suuria yllätyksiä toisesta voi tulla esille. Kaikki suurimmat asiat ovat varmasti tulleet jo esille ystävyys syhteen aikana, mutta toki on poikkeuksia. Miksei suhde voisi kestää? Tottakai se voi jos toisesta todella välittää ja on valmis tekemään töitä suhteen eteen.

Joskus erotessa toiselle sanotaan: "Erotaan ystävinä."
Joidenki kohdalla ystävyys onnistuu vielä eronkin jälkeen, joidenkin suhde on ollut niin myrskyinen ettei sellainen vain voi onnistua, se ei enää olisi edes hyväksi kummallekaan vaikka toisesta ei tahtoisi lopullisesti päästää irti.
Voiko "erota ystävinä" jos todellista ystävyyttä ei koskaan ehtinyt olla ennen suhdetta?

Uskon siis, että nainen ja mies voivat olla ystäviä. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi olen asiasta.
Nyt vain sain itselleni suuremman kysymyksen: voiko ystävän kanssa rakentaa suhdetta? Onko se lopulta hyvä vaiko huono asia, voisiko se toimia?

~Ninni

Miksi? ...no minäpä kerron.

Eräs ystäväni vuosien takaa otti minuun yhteyttä.
Puhuimme pitkään kuulumisia ja keskustelu jumittui siihen mihin hänen kanssaan aina ennenkin: "Miksi olet edelleen sinkku?"
   Kyseinen ystäväni on ollut naimisissa jo muutaman vuoden, hän tapasi miehensä opiskelu aikana ja ovat siitä saakka olleet yhdessä (n. 6vuotta). Olen hänen ystäväpiiristään ainoa nainen joka on sinkku...sain tuntea sen nahoissani jo tuolloin vuosia sitten kun hän yritti naittaa minua jokaiselle tuntemalleen miehelle. Toki hän valikoi joukosta miehet joiden uskoi minulle sopivan, minua vain ei tuolloin seurustelu kiinnostanut, opiskelu oli elämässäni etusijalla.
   Nyt kun emme ole olleet yhteyksissä kolmeen vuoteen hän aloitti saman keskustelun: "Minulla olisi juuri sinun tyyppinen mies! Haluan että tapaatte!"
   En lupautunut enkä kieltäytynyt, enkä myöskään maininnut ääneen sitä mitä ajattelin: "Mitä se hänelle kuuluu olenko sinkku vaiko parisuhteessa?!"
   Sain keskustelun muutettua toisille raiteille ja hillittyä kieleni, en siis maininnut asiasta hänelle. Kun viimein lopetimme keskustelun ja jatkoin matkaani lumisateessa, aloin itsekkin miettiä: "Miksi tosiaan olen sinkku?"
   Olen työssäkäyvä, en polta enkä juo, en voi sanoa olevani ruusu mutta kukkiihan se perunakin...
Onhan minulla suhteita ollut...huonoja enimmäkseen, mutta opettavaisia suhteita. En voi sanoa, että kaikki olivat täysin huonoja, onhan kaikissa suhteissa jotain hyvääkin enhän muuten niihin olisi ryhtynyt.
   Miksi sitten en ole parisuhteessa?
   Perimmäisenä syynä on varmaankin kykyni luottaa vieraisiin ihmisiin, se etten voi luottaa noin vain. Ensimmäisessä suhteessani sain kovan kolauksen eivätkä sen arvet ole täysin parantuneet...en voi heittäytyä enää samallalailla kuin olin valmis sen miehen kohdalla heittäytymään. Tuo suhde onkin sitten vainonnut mielessäni muiden suhteideni kohdalla...aina kun uskon unohtaneeni ja päässeeni asian yli, huomaan uuden miehen kohdalla ettei näin todellisuudessa ole.
   Olen haavoittunut, olen saanut siipeeni...siksi en varmaankaan päästä ihmisiä enää niin lähelle, että he voisivat haavoittaa minua samalla tavalla. Ystäväni ovat tasaisesti miehiä ja naisia, en pelkää luottaa heihin, mutta joistain asioista en vain voi puhua heille...siksi mielummin kirjoitan.
   En hyväksy pettämistä, en toisen tunteilla leikkimistä enkä selän takana vehtaamista. En hyväksy sitä, että ihminen (mies tai nainen) tapailee varattua miestä/naista...se ei mielestäni ole oikein, olen aina sanonut niin. Vaan nyt olen joutunut kyseenalaistamaan periaatteeni...
   Tapasin miehen tämän vuoden alkupuolella, vaihdoimme numerot ja keskustelimme viestitellen monta viikkoa. Hän oli eronnut, kahden lapsen isä ja asiat vielä selvittämättä, mutta se ei minua haitannut. Jostain kumman syystä tämä mies oli heti ensi tapaamiseltamme erilainen, tunsin että häneen voisin luottaa ja niin minä luotinkin. Emme tavanneet vaikka siitä usein puhuimmekin...sopivaa tilaisuutta ei tullut missään vaiheessa.
   Sitten muutamaa viikkoa myöhemmin mies palasikin yhteen entisen naisystävänsä kanssa, lastensa äidin kanssa.
Olin murtunut vaikka tavallaan tiesin niin vielä käyvän, ennemmin taikka myöhemmin. Olin päästänyt tämän ihmisen niin lähelle, liian lähelle.
   Emme lopettaneet viestittelyä...viestittelemme edelleen. Siksi olenkin alkanut miettiä koko ajatus maailmani!! Minähän teen väärin, viestittelen varatun miehen kanssa vaikka tiedän hänen olevan perheellinen ja parisuhteessa. Tiedän tekeväni omalla tavallani väärin, ainakin oman elämänkatsomus periaatteeni mukaan...mutta jostain syystä en vain pääse irti.
En tahdo päästää irti...tavallaan en enää tahdo menettää häntä vaikka tiedän, että olen jo menettänyt.

Nyt kun katson näitä kirjoittamiani rivejä uudelleen...uudelleen ja uudelleen... tiedän miksi olen sinkku: Olen kiinnittänyt itseni mieheen jonka kanssa minulla ei ole tulevaisuutta, mutta josta en vain voi jostain syystä luopua. Sehän on syy miksi elämääni ei mahdu/pääse uutta miestä: minä en anna heille siihen tilaisuutta. En anna heille mahdollisuutta tulla niin lähelle sillä olen vielä sisimmässäni kiinni toisessa, minun kannaltani toivottomassa "suhteessa".

~Ninni

Aloite...? Mikä se on?

Kumman tulisi tehdä aloite? Miehen vai naisen? Olen muutaman kerran...tottapuhuakseni hyvinkin usein miettinyt tätä asiaa...
   Otetaan vaikkapa perinteinen esimerkki: baari ilta.
Kuinka usein mies tulee puhumaan? No tarkennetaan hieman: kuinka usein selvä, itsesi ikäinen mies tulee puhumaan?
Itse en ole ainakaan vielä huomannut tälläista maagista tapahtumaa!
   Vanhemmat miehet kyllä uskaltautuvat puhumaan...muutaman rohkaisu ryypyn jälkeen. Mikä nuorempia miehiä sitten pelottaa? Olemmeko me naiset jotenkin niin pelottavia? Silmäpeliä voidaan harrastaa viereisestä pöydästä, yritetään saada nainen tulemaan luokse, mutta miksei tätä siirtymistä voi tehdä itse? Se antaisi, ainakin omasta mielestäni, paremman ensivaikutelman kuin se, että tutkailee ja "tihrustelee" pitkän aikaa jostain etäältä.
   Kyllä se vain taitaa nykyaikana olla niin, että naiset tekevät aloitteen. Miksi? Koska miten muuten he saisivat miesten huomion?!
Tässävaiheessa nainen tosin on se joka on heikolla jäällä. Mies voi käännyttää pois jos ulkokuori ei riittävästi miellytä.
   Naisen tulee nykyaikana olla tavattoman rohkea ja tietoinen siitä mitä haluaa tai mitä ei. Jos saa "pakit" niin mitä sitten, siirtyy vain seuraavaan.
Kun nainen on tehnyt aloitteen, ei hänen tulisi tuntea häpeää siitä vaikka mies käännyttäisikin pois; nainen sentään teki rohkean aloitteen, sen rohkean aloitteen johon kyseinen mies ei itse ehkä edes pystyisi.


~Ninni

Prinssi rohkea valkeine ratsuineen?


Uskotko satuihin? Siis niihin tarinoihin joissa kerrotaan kuinka aivan tavallinen tyttö (tai valmiiksi prinsessa) löytää unelmiensa rakkauden. Prinssi on tämä rakkauden kohde ja pelastaa tytön sankarillisesti jonkin pahan kynsistä. Uskotko vielä näihin satuihin? Uskotko että näin voi tapahtua tosi elämässä?
 
 
    Itse olen jo luopunut toivosta löytää tällaisen miehen. Onko olemassa miestä, jonka vuoksi olisi valmis tekemään mitä tahansa, tai tämä tekemään saman minulle? Enpä usko. Tällaiset prinssit ovat varmasti kuolleet sukupuuttoon jo satoja, elleivät tuhansia vuosia sitten.
    Nykyiset miehet...millaisia he sitten ovat? Eivät ainakaan prinssejä, siitä voin olla varma. Jotkut heistä kuitenkin osaavat suorittaa urhoollisesti joitain asioita niin, että me naiset rakastumme heihin aina uudelleen. Pieni muistaminen tai ele ei vielä tee miehestä ritarillista, saatika vielä prinssiä. Tietenkin on poikkeuksia ja poikkeus vahvistaa säännön,eikö vain?
    Pohdin erään ystäväni kanssa mistä tällaisen täydellisen miehen voisi löytää vielä näin 2012 luvulla. Emme keksineet asiaan vastausta vaikka kuinka mietimme. Baarista jos etsit miestä, on tämä todennäköisesti hyvässä humalassa, eikä todellakaan ensimmäistä taikka viimeistä kertaa. Toinen mies samaisessa baarissa voi olla vain "sen yhden" asian perässä.
    Miten siis löytää kunnollinen mies? Pitäisikö tyytyä juoppoon/alkoholisoituneeseen mieheen kun muuta ei ole saatavilla, vai olla yhden illan juttuna toiselle miehelle?
Ystäväni ehdotti, että ehkä etsimme väärästä paikasta...ehkä pitäisi mennä katsomaan miestä kirkosta. Ehdotus oli huvittava ja pakkohan siellä sitten oli käydä katsomassa...kovin olivat kirkon penkit tyhjillään.
    Onko siis niin, että meidän naisten tulisi vain luopua haaveesta/unelmasta löytää "sen oikean"? Lainaan nyt erästä hyvinkin tunnettua ja paljon lauletusta suomalaisesta kappaleesta:
Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?
Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?
Rakastuvat pitkätukkahulttioihin,
Petollisiin kulkureihinkin.
Ja pilvilinnan rakentajiin,
Unelmoiviin työnvieroksujiin.
Ja sehän tässä huolestuttaa,
Sehän tässä huolestuttaa,
Että kuinka meidän kunnon miesten käy.


    Niin...miksihän me rakastumme renttuihin? Ehkä kysymykseen on vain yksi vastaus: koska muuta ei enää ollut tarjolla.
 Eräs toinen ystäväni sanoi kerran mielestäni aivan oikein kun mietimme miksi hyvää miestä on niin vaikea löytää.
    :"Koska hyvät miehet ovat joko: varattuja, liian vanhoja tai homoja. Kaikilla on oma käsitys siitä millainen on kunnollinen mies juuri itselle, täydellistä ei voi löytää ja vaikka löytäisi, niin pian huomaisi ettei täydellinenkään kelpaa. Meidän kuvamme täydellisestä miehestä muuttuu aijoittain, siksi emme koskaan voi löytää sitä täydellistä. Toiset yrittävät muokata toisen ihmisen sellaiseksi kuin haluaisi tämän olevan, mutta miten voit sanoa rakastavasi häntä "sellaisena kuin hän on", jos olet itse muovannut hänet ja tehnyt hänestä sellaisen kuin hänen sinun mielestäsi pitäisi olla? Kyllä jokaiselle on joku jossain...se vain on eri asia onko silloin valmis hyväksymään toisen sellaisena kuin hän on."
  

Haluaisin uskoa ystäväni tavoin, että jossain on se joku ja hän tulee elämääni kun sitä vähiten odottaa, mutta kuinka kauan sitä täytyy odottaa? Vuosi? 10vuotta? 20vuotta?

~Ninni